Sanoja kuvien takaa
Kuten sanottua, remotevehkeiden käyttö on helppoa kuin hengittäminen kunhan vain muistaa muutaman asian. Turvallisuudesta ei voi tinkiä, sillä kyseessä ei ole kameran turvallisuus, vaan sen johon se osuu. Siksi tarvitaan vaijereita suojaamaan toimintaa. Siitä kerron tässä videossa.
Olen tässä harrastanut vakavasti pohdintaa. Miettinyt, että olenko vanhanaikainen vai yksinkertainen? Kenties molempia. En nimittäin ymmärrä tätä kaikkea puhetta koko maailman digitalisoitumisesti ja koko elämän siirtymisestä nettiin.
Olen yrittänyt mennä mukana. Joo, ensin tulivat nettivideot ja kaikenlaiset galleriat, joissa kuvat liikkuivat mihin milloinkin. Ostettiin uusia ohjelmia, joilla saatiin entistä parempaa kamaa nettiin.
Tekijät halusivat panostaa laatuun ja nettivideoita yritettiin tehdä kuin televisiota. Huonolla menestyksellä. Päättäjillä oli vain yksi kristallin kirkas ajatus. Nopeus. Minullekin piirrettiin kaavioita, joissa todennettiin nopeuden merkitystä. Vauhtia, vauhtia, vauhtia! Ei niin väliä mitä sinne työnnetään, kunhan työnnetään.
Yhtä asiaa en käsitä ollenkaan. Miksi nyt hyvälaatuista tuotetta tekevät haluavat lähteä vauhdin sokaisemalle tielle? Miksi huudetaan netin nimeen ja miksi valokuvaajien pitää kehittää tuotteita, jotka valmistuvat sekunnissa ja ovat “riittävän” hyviä. On pirun ikävä katsella hyvien kuvaajien uppoavan laadullisesti suonsilmään. Sanonta, laatu korvaa määrän, tuntuu jo halvalta vitsiltä.
Kuvaa klikkaamalla pääsee galleriaan, jossa koko setti.
Tämä sosiaalinen media on mahtava juttu. Kertakaikkiaan. Pari nappulan hipaisua ja jo paukahtaa ilmoille ajatuksia. Twitteriin kun heittää mietteen, niin sekunnin murto-osassa se viilettää Facebookissa kaikkien “kavereiden” silmien alla. Mahdottoman hienoa.
No, satuinpa sitten tuossa törmäämään yhteen tuttuun kuvaajaan. Nuori kaveri, joka on lahjakaskin vielä. Ainakin näin hänen isänsä aina muistaa muistuttaa. No, hän sitten normaalista tavastaan poiketen hiukan sadatteli elämäänsä, josta minä sitten kiireen vilkkaa Twitteriin kommentoimaan asiaa. Anonyyminä häntä tietenkin pitäen.
Hauskaahan tässä hommassa oli se, että suuntasin viestin hyvin pienelle ryhmälle. Sisäpiirivitsi siis. Mutta enpä tullut laisinkaan ajatelleeksi, että senhän voi mahdollisesti lukea kolme muutakin “ystävääni.”
Perhana.
Laitoin yhden kameran maalin taakse, mikä sinänsä ei ole mitään uutta tai ihmeellistä. Kokeilin kuitenkin hiukan erilaista kameraa eli jalustalla oli D300s ja vanha 28-70mm linsi. Rakensin setin hiukan erilaiseksi muutenkin, sillä nostin radion paikkaa sen verran, että antenni tulee selkeästi kameran yli. Jalkapallossa on käynyt monesti niin, että kamera ei ole 100% toiminut, joten eliminoin kaikki mahdolliset epäkohdat. Kameran radio ylös ja pystyyn ja maalikamerassa sama juttu.
Setti toimi hyvin. Tarkensin kameran maaliviivasta hiukan etäämmäksi, kohti maalivahtia, jotta saisin maalitilanteita. Monesti kamera tarkennetaan maaliviivaan tai jopa verkkoon, mutta nyt hain hiukan erilaista kuvaa. Halusin myös kokeilla pitkää usb-johtoa, joten vedin kamerasta parikymmentä metriä aktiivista usb-johtoa koneelle. Homma pelitti hienosti ja vielä kun lisäsin yhden piuhan lisää kädessä olevasta kamerasta, niin molemmat rungot paukahtivat Nikon Transfer ohjelman tauluun. Näin ollen pystyin selaamaan kuviani kokoajan ja siirsin vain tarvitsemani kuvat koneelle. Sain kuvia koko ajan ja pystyin rajaamaan ja käsittelemään kuvat saman tien. Mokkulan avulla kuvat paukkuivat maailmalle koko ajan. Tosin tällä kertaa niillä kuvilla ei ollut merkitystä, kun odotimme Pukkia, joka saapui vasta viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi.
Testi päättyi siihen, kun Dawda Bah päätti juosta kahtasataa maalille ja jyrätä mainostaulun, jonka takana sijaitsi toimistoni… 
No, peli sai arvoisensa päätöksen, kun Medo kyynelehti lähtöään ja Pukki pelasi pari minuuttia. Lehteen meni yllinnä oleva Medon kuva.
Simppelikin radiolaukaisukamera vaati aina sen, että signaali on hyvä. Pocket Wizardien kanssa saa olla tarkkana, sillä jos toinen radio makaa kyljellään ja toinen on pystyssä, voi tulos olla todella huono. Sen takia salamakengässä lepäävä radio ei välttämättä ole hyvä ratkaisu, kun välillä otetaan niitä pystykuvia.
No, ei se tietenkään aina näin mene, mutta sen verran paljon tuo epäonnistuminen harmittaa, että värkkäsin monopodiin tuollaisen radiotelineen, jossa Pocket saa aina olla pystyssä. Miljoonalaatikosta löytyi vielä tuollainen kenkä, johon saa radion oikein puristettua kiinni. Ei pääse siitä sitten karkuun. Tähän tarvitaan tietenkin piuha kameran ja radion väliin, mutta käytän sitä muutenkin. Ei tule siten kosketushäiriötä ja sitä kautta ongelmia.
Kaikkea täytyy aina kyhäillä ja tällä kertaa halusin saada Rangerille jotain korvaavaa esim reissuille. Quadra olisi yksi vaihtoehto, mutta viisaiden mukaan yhdestä SB900 lähtee 100 wattisekuntia, joten yhdistelemällä niitä saa tarpeeksi potkua. Studiovarustamolta Jokisalon Markku antoi jälleen apunsa ja saatiin jotain aikaiseksi.
Siitä yllä oleva video.
