Sitä ei minulle suotu.

Lähdin matkaan Nikon D4 kameralla ja 50mm 1.4 lasilla. Valonlähteeksi otin Elinchromen Quadran, koska ahtaissa tiloissa sitä on helpompi liikutella. Pikkusalamakin olisi voinut olla hyvä vaihtoehto, mutta halusin käyttää hopeaa beauty dishiä gridin kanssa, joten pienin mahdollinen tuikku oli tuo Quadra, jossa on sovitin isompiin valonmuokkaajiin.

Kasasin setupin valmiiksi studiolla ja tein testejä. Sain asetukset kohdilleen ja painuin keikalle. Ajoissa, kuten aina.

Päästyäni Korkeavuorenkadulle ryhdyin tutkimaan paikkoja. Oletuksena oli, että meillä on noin 30 minuuttia aikaa ennen kuin kuvaus alkaa ja sitten voin vartti kuvaukselle. Tsekkasin mestat ja laitoin lampun ensimmäiseen paikkaan. Tässä vaiheessa huomasin Suhosen vilkuilevan kelloa. Kysyin aikataulusta ja hän totesi, että hälytykset menevät päälle viiden minuutin päästä.

Hups!

Kiireen vilkkaa valot päälle ja Paola paikalleen. Siinä ei auttanut kuin kuvata joka suunnasta tiukkaa ja laajaa, sillä kuvia tarvittiin lehteen useita. Paikkoja ei juuri vaihdettu ja kolmen minuutin päästä homma oli ohi. Näinhän se monesti naisten kanssa… Kauhea hosuminen ja se on sitten siinä.

Jälleen kerran voisi sanoa, että kannattaa valmistautua huolella ja olla ajoissa paikalla. Onneksi testasin kaiken valmiiksi jo studiolla, sillä tällä kertaa ei juuri valojen mittailuille olisi ollut aikaa. Pidin aukon samana koko ajan ja ruuvasin vain suljinaikaa, jotta sain vallitsevan valon eri tavalla mukaan.

Kolmisen minuuttia siihen meni, mutta onneksi saimme sen viisi kuusi käyttökelpoista kuvaa. Yritin vielä vokotella Paolaa ulkokuvauksiin, mutta flunssan takia se ei onnistunut.

Että sellainen keikka tällä kertaa!

Perjantaina se sitten tapahtui. Broncolorit korkattiin tositoimissa, kun kuvasimme bändin nimeltä Tietosuus ja olen ällistynyt. Tuollaiset valot tuovat luksusta valokuvaajan elämään, mutta täytyy myöntää, että panostus on suuri. Onko tällaiset valot sitten tarpeelliset vai tulisiko vähemmällä toimeen? Mietitäänpä hetki sitä.


Olen toitottanut väsymiseen saakka sitä, että pitää aina miettiä tehtävään sopivat laitteet. Vaikka olen Nikonin kanssa yhteistyössä, en ole kursseillani kertaakaan painottanut pikkusalamoiden nimeen ellei tehtävä ole niiden mukainen.

Olen ennemminkin ollut, ja olen edelleen sitä mieltä, että isommat akkukäyttöiset valot ovat monessa mielessä paremmat kuin pikkusalamat, sillä niiden teho on yksinkertaisesti käyttökelpoisempi. Ja pikkusalamat tulevat kalliiksi.

Jos kuvataan ulkona kesäisenä päivänä motocrossaria, niin pikkuisia flasheja tarvittaisiin jo nippu. Jos yksi maksaa 400-500 euroa, niin isomman salaman hinta muodostuu aika äkkiä. Ja joo, kyllä niitäkin saa Ebaystä halvemmalla, mutta ei nyt mennä sinne.

Jos taas kuvataan taiteilijaa hämyisessä ateljeessa, niin pikkusalamat toimivat aivan tolkuttoman hyvin. Ei kahta sanaa siitä. Nikonin salamat ovat helppoja käyttää ja toimivat vaikka infrapunan kanssa todella hyvin. Ne antavat sisätiloissa riittävän valon hiukan isommallakin muokkaajalla.

Pikkusalamoita voi laittaa myös nippuun useamman, mutta silloin alkaa nousta käytännöllisyys pintaan. Onko järkevää laittaa neljä salamaa yhteen jalustaan ja kiukutella kaikkien mahdollisten virheiden kanssa?

Ei ainakaan silloin, jos teet hommaa työksesi.

Aivan sama asia studiossa. Siellä voidaan kuvata vaikka pikkusalamoilla valkoista taustaa vasten, mutta onko se enää järkevää? Tai uskottavaa?

Itse olen aina halunnut mennä eteenpäin. Kun näin, että urheilukuvauksessa oli saumat, investoin runsaasti kalustoon. Investoinnit ovat kannattaneet ja nyt olemme samassa pisteessä studiokuvauksen kanssa.

Broncolorit tuovat studiokuvaamiseen sen mitä pitkät putket ja nopeat kamerat urheilukuvaukseen. Vahvan olon. Tietoisuuden siitä, että homma toimii. Scoro tuottaa korkealaatuista valoa sellaisella nopeudella, ettei paremmasta väliä. Voit ampua pitkiä sarjoja, eikä mustia ruutuja synny. Se on jotain aivan uskomatonta. Jos pinkka on kunnossa, kävisin hakemassa tuollaisen laitteen heti.

Sama homma koskee valon muokkaajia. Ne istuvat paikalleen ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Ero halvempiin laitteisiin on iso, sitä en olisi koskaan uskonut.

Mutta takaako Broncolorin Scoro hyvän kuvan?

Ei. Ei missään nimessä.

Steve McCurryn kuva vihreäsilmäisestä pakolaistytöstä kohosi National Geographic –ikoniksi, eikä siihen tarvittu yhtään salamaa. Vain kamera, linssi ja se kaikkein tärkein tekijä: Steve McCurry.

Tämän takia en pyri väittämään, että kalusto tekee kuvaajan, mutten kiistä, etteikö se jossain tapauksissa auta. Jos osaat hommasi, saat kaikkein halvimmilla salamoilla sata kertaa paremman kuvan kuin osaamaton jamppa huippuvärkeillä.

Miksi sitten tällainen valinta?

Yksinkertaisesti siksi, että me uskomme ja panostamme studiotyöhön, sillä lehtikuvaus hiipuu. Sitä ei voi enää kiistää kukaan. En usko, että valokuvaus katoaa, mutta panostusalueet muuttuvat. Sen takia meillä on nyt tuossa hommassa panostettu Ferrariin, mutta testikierroksia tarvitaan. Täytyy opiskella todella paljon, jotta pystymme hyödyntämään tuollaisen potentiaalin. Se on päivän selvä asia.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä, että Broncolorin kanssa pystymme myös toimimaan studion ulkopuolella, sillä tuollaisen sarjatuliominaisuuden kanssa on aivan pakko päästä kokeilemaan kaikenlaisia urheilukuvajuttuja.

Lisää tekniikka ja muuta hölinää sen ympäriltä, kunhan pääsemme enemmän laitteiden kanssa sinuiksi, mutta tällä kertaa päätän tähän.

Kiitos ja anteeksi!

Tavattoman usein kysellään kuvauksista amatöörilaitteilla ja jopa oikein kehotetaan kertomaan, että kuinka joku kuvaus tehtäisiin hiukan heikommilla vehkeillä. Yhtä usein vastaan, etten tiedä, sillä en kuvaa kuin parhailla laitteilla. Sitten joku vielä puskee päälle ja sanoo muiden bloggaajen kertovan tällaisia asioita, johon vastaan, että lukekaa niitä muita blogeja. Nyt teen poikkeuksen. Pohdin ihan ääneen, että olisiko tämä kuvaus voitu tehdä halvemmilla välineillä.

Tein kyseisen kuvauksen OFFROADPro-lehteen, jossa julkaistiin artikkeli motocross-kuljettaja Toni Erikssonista. Tuttu laji, tuttu kuski ja tuttu rata. Tiesin aika tarkkaan mitä olin menossa tekemään ja varasin sitä varten mukaan Nikon D4-kameran, 14mm sekä 300mm linssin. Halusin kuviin hiukan lisää potkua, jonka vuoksi takakonttiin lähti myös Elinchromen Ranger, johon yksi välähdyspää normaaliheijastimella. Radioina käytin Pocket Wizardin TT5:sia, jotta sain suljinajan nousemaan yli 1/500:n.

Peruskurvikuvaan ammuin salamalla pienen täytteen, joten tämä olisi saattanut onnistua valaisun puolesta myös pienemmillä salamoilla. Kuvasin kuvan 300mmlasilla, asetuksilla 1/500, f4, ja asetin tarkennuksen etukäteen. Ilma oli hyvä ja valoisa, joten isoherkkyydet olivat kurissa. Näin ollen tämän kuvan olisi helposti voinut ottaa millä tahansa kameralla, jossa voi asettaa valotuksen manuaalisesti. Salaman latausajasta johtuen otin vain yhden laukauksen per yritys, joten sarjatultakaan ei olisi tarvittu. Vastaus otsikkoon on siis hyvin selkeä ja yksinkertainen. Kuva olisi periaatteessa voitu ottaa millä välineillä tahansa. Ja jos objektiivin suurin aukko 300-millillä on 5.6, niin eihän se olennaisesti kuvaa muuta, eihän???

Toinen kuva on sinänsä eri juttu, että se on valotettu vahvasti alle. Tämän takia salaman tehoja tarvitaan reilusti enemmän, mutta kamerasta se ei ole kiinni. Kuva on tarkennettu etukäteen ja jälleen kerran jokaisesta hypystä otettiin vain yksi ruutu.

Eli tällainen kuva olisi siis helposti voitu ottaa vaikka Nikon D90-kameralla, joka on noin kymmenen kertaa D4:sta halvempi. Kuvasin sen 14mm lasilla, mutta kuvaa on rajattu, joten joku hieman tiukempi ja halvempi linssi olisi käynyt.

Elikkäs periaatteessa tällainen kuvaus olisi voitu suorittaa edullisimmilla vehkeillä. Kuvan laatuhan ei ole sama, mutta nythän kyseessä on vain ja ainoastaan homman toteuttaminen. Joku viisashan oli blogissaan kirjoittanut, että heikommallakin välineillä pärjää, kunhan hyväksyy realiteetit. Ai, ihanko totta?

Itse otin Nikon Coolpix A:lla lentopallosta kuvan, mutta kuvaisinko sillä koko matsin lehteen? En ihan kuitenkaan.

Faktaa on se, että urheilun kuvaaminen on kallis harrastus. Ei voi mitään, mutta kuten tässä puntaroitiin, aivan kalliimpia vehkeitä ei kuitenkaan tarvitse omistaa.

Vaikka pääasiallisesti hommia ulkona teenkin, niin studiohommiinkin pitää panostaa. Nyt saatiin valoasiat kuntoon ja ensimmäinen Broncolorin lähetys on saapunut studiolle. Tähän saakka on kuvattu muutamalla Multiblitzin valolla ja Elinchromen Rangerilla, mutta nyt mennään iiiiiso askel oikeaan suuntaan.

Mietin pitkään oikeaa ratkaisua valoasiaan ja puntaroin Profoton ja Broncolorin välillä. Ensin mainittu on lähes standardi muotikuvauspuolella ja himpun verran kalliimpikin, mutta hinta ei ollut ainoa asia. Broncolor alko kiehtoa ja senkin takia, että edustus Suomessa siirtyi Studiovarustamolle, jonka kanssa olen asioinut jo vuosia. Palvelu pelaa ja se merkkaa minun hommassani todella paljon.

Tutustuttuani Scoron 3200:seen aloin olla aika myyty. Näin Chase Jarvisin videon, jossa hän teki lumilautasiikkaria ja jotenkin näin tuollaisen vehkeen sopivan valikoimaani. Toki puntaroin myös sitä vaihtoehtoa, ettei niinkään miettisi suuria tuloja vaan pieniä menoja, mutta tuollaiset ajatukset sinkosi romukoppaan yhdellä pään heilautuksella.:D

Eli kun Elincan mahdollisuus oli viskattu mereen, niin valinta oli näiden kahden Ferrarin välillä. Sitten mietin myös sitä, että Profotoa on aika monella, joten pisteet meni siinäkin Boncolorin puolelle. Joka tapauksessa nyt mennään Scoron 3200:lla ja ensikosketus on kyllä aika mieletön! Sarjaa voi paukuttaa mennen tullen ja valon laatu pysyy aivan huipussa.

Valon muokkaajia tulee vielä myöhemmin lisää, sillä Para 177 ei ollut vielä saatavilla. Sellainen tulee tuon 88 tilalle. Sitten muutama strippi, Beatydish ja jotain pientä sälää, mutta niistä myöhemmin. Nyt keskitytään käyttöohjekirjaan ja homman opetteluun. Uskon vakaasti, että tässä meillä on hyvää tulevaisuutta vaimoni Heidin kanssa, eikä tarvi todellakaan miettiä kuvaamista vain urheilun näkökulmasta.

Perjantaina kuvataan heti alkuun yksi levyn kansi, mutta siitäkin sitten lisää tuonnempana. Zaukkis!

Viikonlopun kuvaukset on hoidettu, eikä tällä kertaa ole aihetta suitsutukseen. Yleensä hyvä valmistautuminen takaa jonkinlaisen tuloksen, mutta nyt homma vaan lähti väärille raiteille. Ehkä se oli se perkeleen orava, joka pääsi heti ihon alle.


Perjantaina homman nimi oli jalkapallo. Suomi kohtasi Valko-venäjän olympiastadionilla, jossa on aina mukava kuvata. Suunnittelin homman siten, että kuvaan pelin 400mm lasilla, jotten missaa mitään. Se oli varmaan se ensimmäinen virhe. Normaalisti kuvaan 600-millisellä ja 300-millisellä, nyt ”varmistellessa” toiseen runkoon iskeytyi 70-200.

Näiden kahden Nikon D4-kameran lisäksi otin D800-rungon ja laajakantin sekä yhden D3s:n remotekameraksi. Siihen pistin 24-70 lasin. Setti oli ok, mutta siihen se sitten jäikin, sillä homma meni hiukan sähläämiseksi. Jouduin nimittäin asentamaan naisten maajoukkuekoripalloa varten remoten jo ennen fudispeliä ja siinä meni hiukan turhankin paljon aikaa. Korin taakse jouduin laittamaan D4:n ihan vain kuvakoon ja herkkyyksien takia sekä yhden laajiksen (14-24).

Olin kuitenkin jalitsussa hyvissä ajoin ja sain remoten maalin taakse. Kun olin saanut kaiken valmiiksi, lähtivät sadettajat käyntiin ja ei kun kamera syliin ja karkuun. Puolen tunnin päästä uudestaan ja kirkkaassa auringon valossa setupit kuntoon. Manuaalitarkennus ja manuaalivalotus. Jälkimmäinen meni reisille, sillä pelin alkaessa aurinko meni pilveen. Kaksi aukkoa alle on liika. Fakta.

Peli alkoi ja orava hyökkäsi kentälle. Sitä seuratessa meni pari maalipaikkaa aivan ohi ja jotenkin aloin hermoilla. Kuvasin aivan liikaa 70-200:lla, joten kuvat oli liian laajoja. Sähläsin koko ajan.

Toinen puoliaika oli vielä huonompi. Vettä alkoi ripottaa ja sadekamat oli pressissä. Ei pitänyt sataa. Sain muutamia suht ok ruutuja, mutten ollut tyytyväinen. Takaraivossa jyskytti toimituksen ohjeet kuvista ja kuinka ne taitetaan ja sekosin niiden kanssa ihan täysin. Pelin loputtua fiiliskuvat meni aivan reisille. Oravan lisäksi tabloidi meni ihon alle.

Lopputulos oli se, että Suomen ja ottelun ainoasta maalista oli muutama räpellys ja loppufiiliksistä jotain varsin epämääräistä. Ei siinä paljon selittelyt auta, täytyy onnistua seuraavan kerran paremmin. Kuten yksi entinen kuvatoimistokuvaaja sanoi: onneksi olet lehdessä töissä, kuvatoimistot paikkaa. Kuvatoimistossa et voi mokata!

Illalla poltin Gettyn työhakemukseni.

Seuraavana päivänä oli sitten koris ja se meni hiukan paremmin. Toimittaja antoi yhden pelaajan nimen ja sillä mentiin. Sen ohjeen mukana meni remote kankkulan kaivoon, mutta toisaalta, naisten vauhti ei ollut aivan sitä mitä oletin, joten remotekuvat jäivät muutenkin aika vaisuiksi.

Kuvasin pelin yhdistelmällä D4 ja 70-200, D3s ja 300, D4 ja 14-24(remote korin takana) sekä D3s ja 24-70(remote lattialla korin alla).

Tässä pieni galleria kuviin:
vkphotoblog.com/galleries

Kamahomo runttasi tällä kertaa mukaan D4-kameran, laajan linssin, 300mm f2.8, 600mm f4, pari salamaa ja monopodin.

Golf on sinänsä kiva laji, että sitä voi kuvata heikommillakin välineillä, sillä päiväsaikaan herkkyydet riittävät, eikä sarjatulta tai tarkennusnopeuttakaan välttämättä tarvita. Pelaajan astellessa lyöntipaikalle voidaan napata tarkennus kiinni ja napsauttaa kamera tai objektiivi manuaalille. Siitä sitten sohottelemaan ja ottaa kuva tahi kaksi, kun lyönti on tapahtunut. Ei tarvita D4:sta ihan välttämättä, eikä f2.8 lasia. Ei niistä toki haittaakaan ole…

Ilosen kanssa touhuaminen oli todella mahtavaa, sillä hänen sanaansa pystyi luottamaan täysin. Pallohan lähtee juuri sinne minne hän haluaa, joten toimittajan sanoessa, että mene vaan sinne eteen, niin minähän menin. Hiukan ehkä hirvitti, pallon suhina kaikuessa korvissa, mutta ei osunut linssiin eikä päähän. Tiedä sitten kumpi olisi ollut pahempi.

Kuvasin pääasiassa 600mm ja 300mm laseilla ja aukoilla 4-8. Näin ollen heikompivalovoimainen linssi toimii varmasti myös.

Päivä oli huikea ja jälleen kerran tuli todistettua, että uusi laji on aina vaikea. Seuraavalla kerralla menee varmasti paremmin. Sen verran voin vinkata niille jotka haluavat aloittaa tämän lajin kuvaamisen, että kannattaa mennä jonkun tutun treeneihin, niin pääsee jotensakin kiinni hommasta. Ja kuulee samalla mitä saa ja ei saa tehdä.

Täytyy myös vielä korostaa kuinka huikeaa on työskennellä tuollaisen ammattilaisen kanssa. Ilonenhan voitti juuri Ruotsissa kisan ja on oikeasti huipulla, mutta lehtihommia tehdessä sitä ei uskoisi. Sanotaanko, että olen urani aikana törmännyt huomattavasti heikompiin urheilijoihin, jotka ovat totaalisia kus… No, joo. Hieno mies ja todella helppoa toimia kuvaushommissa hänen kanssaan. Eipä muuta…

Lisää tästä reissusta sitten kovempien kansien välissä syksyllä. Hellurei!

Pienimuotoinen galleriakin löytyy:
vkphotoblog.com/galleries/golf

Nonni! Läski on taas eetterissä hölisemässä jonninjoutavia Nikon V2-kameralle. Okeijooooonomoooooiiiii!

Ja jälleen kerran oli se aika vuodesta, että viritin jumalaisen vartaloni motocross-modeen ja suuntasin kuvaamaan KTM-tiimin postereita. Tällä kertaa kuvaus tapahtui Hyvinkään MX-parkissa ja erona edellisiin kertoihin oli se, että isot salamat jätettiin kotiin.

Tarkoituksena oli tehdä mahdollisimman puhdasta motocross-kuvaa eli kopioida kisatilannetta. Tämähän tietenkin johtui siitä, että asiakas halusi enemmän kuvia, jotta niitä voitaisiin käyttää tiedotteisiin ja muihin sellaisiin julkaisuihin, eikä vain postereihin, jotka olivat aikanaan alkuperäisidea. Määrä alkaa korvata laadun tässäkin hommassa.

Toimeksiannon selkeydestä johtuen pakkasin Volvon takakonttiin kaksi Nikon D4 kameraa, 14-24mm 2.8, 85mm 1.4 ja 300mm 2.8 linssit, sekä yhden SB910 salaman ja ohjaimen. 85:n ja salama toimivat naamakuvissa ja laajalla sekä 300:lla hoidin itse ajokuvat.

Yläkerran ukko siunasi meitä auringolla, joten kaikki toimi oikein mallikkaasti. Kuvasin lähes koko setin myötä valossa ja isolla aukolla, jotta kaikissa kuvissa olisi suurin piirtein sama meininki. Motocrossissa harvoin kuvaan 1/500 nopeammalla ajalla, joten sen ympärillä mentiin tälläkin kertaa. Valo pysyi suurinpiirtein samana koko ajan, joten asetin kameraan manuaaliasetukset, joilla mentiin koko päivä. Kuvasin luonnollisesti RAW-kuvia koko ajan, joten valkotasapainosta ei juuri ollut huolta.

Kuvia syntyi ja hauskaa oli. Kuskit olivat jälleen kerran niin hyviä, ettei meikäläisen tarvinnut muuta kuin tarkentaa ja laukoa. Jaa niin, tarkennuksessa käytän servoa ja yhtä pistettä…

Pieeeenen piiieeeni galleria kuvista löytynee myös tästä alta:
vkphotoblog.com/KTM

Nyt on krapula. Lentopallokrapula. Vaikka kyseessä oli vain kahden pelin turnee, joista lehteen kuvasin vain ensimmäisen, tulee aina sellainen jälkihikiolo. Minulle kun tuollainen rypistys on aina 100-prosenttinen panostus, joka ana vie aina mehut.

Tämä keikka tuli minulle aika myöhään, kuten nykyään tällaiset keikat tuntuvat tulevan. Ehdin jo miettiä, että niinköhän saan luvat remoteihin ja niinköhän edes kannattaa yrittää, mutta sitten katsoin peiliin ja totesin, ettei tuon kaverin kannata lähteä millekään keikalle puolella vauhdilla.

Hieman reilut 24 tuntia ennen peliä sain tarvittavat tahot langan päähän ja lupa-asiat kuntoon. Näissä hommissa alkaa olla hienoinen etu siitä, että olen tehnyt remoteja aika paljon ja TV-tuotannossakin porukat tietää sen. Luvat tulee suhteellisen nopeasti, kun kerron nimeni. On hyvä, että sielläkin puuhaa lähes aina samat heebot.

Tämän jälkeen aloitin massiivisen tietokoneen tuijotuksen selaamalla kaikenlaisia mahdollisia lentopalloon liittyviä saitteja. Sieltä löytyi idea remoten sijoitteluun ja siihen, että keskityin ensimmäisessä pelissä valmentajaan.

Nordiksen halli oli sinänsä tuttu. Kattokameroita on siellä viritetty niin jääkiekkoon kuin korikseenkin. Paikka on vaikea, sillä katon yli kulkee vain yksi silta keskellä kenttää. Se on haastava paikka kiinnittää mitään, sillä kaiteet ovat hyvin ohuet ja kameran eteen jää helposti kaikenlaista krääsää.

Päädyin yrittämään yhdellä kameralla syöttöä ja toisella verkkopelaamista. Kysyin yhdeltä ulkomaalaiselta kollegalta syöttöön suunnatun kameran paikkaa ja hän totesi ykskantaan kentän reunat. Sieltä syöttö lähtee. Ei lähtenyt.

Ekassa pelissä syöttökuvat jäivät haaveeksi, mutta sillä ei ollut sinänsä niin suurta merkitystä. Valmentaja oli puheenaihe, kuten olin etukäteen selvittänyt ja sillä mentiin lehdessä. Tuiki tärkeää lajituntemustahan minulla ei sinänsä ollut, mutta etukäteisselvittely ja urheilu-uutisten seuraaminen kannattaa aina. Sohottelin valmentajaa reilulla kädellä ja sain hyvän setin erilaisia ilmeitä. Lentopallossa tällainen valmentajan seuraaminen on sinänsä helppoa, sillä pisteitä taotaan koko ajan, eikä ns. ratkaisumaalia ole tiedossa.

Ekassa pelissä kuvasin pääasiassa Nikon D4-kameralla ja 800mm f5.6 sekä 300mm f2.8 putkilla. 800mm linssi on ehkä liioittelua, mutta halusin valmentajasta tiukkaa kuvaa ja siksi valitsin sen linssin. Peliä sillä ei juuri pystynyt kuvaamaan, sillä se oli ehkä hiukan tiukka ja valovoima ei oikein riittänyt. Lentopallossa isku on kuitenkin aika nopea, joten 300mm toimi paremmin. Herkkyyksissä joutui joka tapauksessa menemään 3200 yli, vaikka kuvasi isoimmalla aukolla.

Katossa oli kaksi Nikon D3s-kameraa ja 70-200mm f2.8 laseilla. Ne olivat kiinni Manfroton Magic Armeilla ja puristimilla. Kamerat lauoin Pocket Wizardin Plus III radioilla.

Kiinnitin kamerat kattosillan kaiteisiin, siten, että toinen oli lähes syöttöpaikan päällä ja toinen kentän takaosan päällä suunnattuna verkkoon. Molempiin kameroihin käytin kaksi turvavaijeria, joten mikään osa ei olisi voinut mitenkään pudota alas asti. Radiot jätin roikkumaan kameran tasolle, sillä katto on varsin matalalla, eikä näköesteitä ole.

Seuraavana päivänä minun ohjelmaani kuului jalkapallon kuvaaminen, mutta ennen Klubin peliä kävin säätämässä kamerat uudelleen. Onneksi hallilla oli yksi työntekijä, jonka sain kentälle hetkeksi nostelemaan käsiä kohti kattoa. Hänen avullaan sain tarkennuksen tehtyä ja suunnattua kameran uudestaan. Laitoin kamerat valmiiksi päälle ja suuntasin kuvaamaan HJK:n tappiota Kupsista.

Sieltä sitten pelin jälkeen takaisin Nordikselle ja kuvailemaan lentispallia. Kuvasin toisen pelin 300mm lasilla monestakin eri kulmasta, ihan vain harjoitusmielessä. Lentopallo on varsin haastava laji, joten treeni on aina ihan hyvästä. Kattokamerat toimi ja sain haluamani ruudut.

Lopuksi täytyy sanoa, että nämä tällaiset turneet ovat kyllä hienoja hommia hoitaa. Oli kisat sitten isoja tai pieniä, niin sytyn näistä aina. Se vaan on aivan parasta, kun saa laittaa kaikki peliin ja sitten vielä onnistuu. Edes joskus…

Täytyy vaan toivoa, että joskus pääsee sille tasolle, että sieltä sitten se Mr. Reuters soittaa ja pyytää hommiin.

Nyt sitten istutaan alas ja otetaan neljäs kuppi kahvia. HJK:lla peli ei aivan kulkenut, eikä kulkenut minunkaan heidän kuvaaminen. Se saattaa merkitä sitä, etten ole Suomen maajoukkuepelissä rivissä, mutta toivossa on hyvä elää!

Pieni kuvagalleria:
http://vkphotoblog.com/galleries/volleyball/index.html

Se olisi sitten pitkästä aikaa lentopallon vuoro. Salaa sitä jo toivoin, enkä voi väittää olleeni kovinkaan pahoillani, kun Hesarin pomo soitti ja antoi tämän mahdollisuuden!

Mutta asiaan. Näistä kamoista kysellään aina ja tässä pieni postaus mitä lähtee messiin lentopallokuvaukseen jäähalliin. Lähtökohtana on se, että vanhan hallin katossa kulkee yksi silta, jonne voi asentaa kameran tahi kaksi. Kyseinen paikka on vain harvoille ja valituille, sillä painoraja on vaivaiset 85 kiloa. Jälleen kerran atleettisuudestani on hyötyä.

Tällä kertaa päädyin kahteen remoteen, molemmat Nikon D3s runkoja, joissa kumpaisessakin 70-200 f2.8 kakkula. Laukomiseen tarvitaan pari Pocket Wizardin Multimaxia ja niihin samanmerkkiset piuhat. Kiinni kamerat ripustetaan Magic Armeilla ja clampeilla. Tällä kertaa saatan laittaa radion suoraan kameraani kiinni, jolloin kattokamerat laukeavat samaan aikaan kuin kädessä oleva. Kuvia tulee kuitenkin suht vähän.

Kenttätasolla toimin Nikon D4 kameroilla ja pääsiassa 24-70 f2.8 ja 300mm f2.8 linsseillä. Toki mukana on myös toooouuuuudella pitkä putki, jolla haetaan sitten hiukan spesiaalimpaa kuvaa elikkäs 800mm f5.6… Näiden lisäksi mukana on läppäri, kortinlukija, kovalevy, 14-24 f.28, 50mm 1.4 ja kirja!

Täytyy sanoa, että aivan mahtava päästä kokeilemaan lentistä! Olen kuvannut sitä pari kertaa harjoitusoloissa, mutta nyt on ensimmäinen kerta maajoukkuetasolla. Fiilis on hieno ja toivotaan, että muutama makoisa ruutu jäisi muistoksi. Huomenna ollaan sitten taas mukavuusalueella, kun siirrytään tuohon viereen kuvaamaan HJK:n matsia.

Mutta näillä mennään eli ei muuta kuin ooookeeeeejooooonomoooiiiii!