Ensimmäinen kvartaali olisi kohta lusittu ja täytyy sanoa, että olen tilanteeseen todella tyytyväinen. Uusia asiakassuhteita on solmittu ja projekteja on meneillään useampia. Vuoden ensimmäinen messuesiintyminen on takana ja työpajakin saatiin alta pois.

Täytyy sanoa, etten olisi viime syksynä uskonut, että näin paljon saadaan asioita tapahtumaan alkuvuoden aikana. Studio on valmis ja siellä on ensimmäiset keikat kuvattu hyvällä menestyksellä. Studiokuvausten myynti on alkanut muutenkin varsin mallikkaasti ja vielä kun lisätään siihen tuo viimesunnuntainen työpaja, niin hyvällä mallilla ollaan.

Meillähän pitkän ajan suunnitelmassa pyritään siirtymään entistä monipuolisempaan yrittämiseen ja tämän suunnitelman toteuttaminen on täydessä vauhdissa. Tässä pyritään tekemään niin kuin opettaa eli vahvistaa ajatusta valokuvausalan yrittämisestä ja hävittää mielestä termi freelancer-valokuvaaja. Se tuntuu olevan monen jampan pahin ongelma liiketoiminnan suunnalta katsottuna.

Kuva&Kamera messuilla käytiin puhumassa sekä Nikonin että Docendon osastoilla. Syksyllä julkaistaan ensimmäinen kirjani ja sitä aloitettiin promota jo nyt. Rykäisin setit molempina päivinä ja hauskaa oli. Varsinkin palaute piristi kummasti.

Messujen jälkeen oli vuorossa Facebookin kautta pyöräytetty työpaja, jossa mentiin lähinnä keskustelun kautta. Kolmetuntinen eteni todella vauhdilla ja täytyy sanoa, että ainakin minä opin uusia juttuja. Työpajoja alkaa tulla säännöllisesti, kunhan saan Power point-slaidit valmiiksi!

Tulevat viikot menevät lähinnä konttorihommissa ja yrityskuvauksissa. Myynti on isossa roolissa tässäkin duunissa ja siksi täytyy nyt vain hyväksyä markkinointimiehen rooli hetkeksi.

Eipä muuta kuin ottakaapa hyviä kuvia ja jakakaa valokuvaamisen iloista sanomaa!

Pistetään hiukan lisää pökköä pesään! Studiomme alkaa olla siinä kuosissa, että paikka voidaan vihkiä käyttöön ja mikäpä olisi parempi tapa kuin suorittaa avajaiset työpajan merkeissä. Koska uskomme sosiaalisen median voimaan, niin työpajaan osallistuvat henkilöt valikoituvat Facebook-sivun kautta. Ei tarvitse kuin tykätä sivusta ja laittaa inboksiin viesti, että työpaja kiinnostaa ja arpa saattaa suosia!

Pienen pieni työpaja pidetään 10.3 sunnuntaina. Aiheena meillä on valokuvaus liiketoimena ja kevyiden salamoiden käyttö urheilukuvauksessa. Kurssi on illalla ja vain muutaman tunnin mittainen, mutta samalla myös täysin ilmainen. Ja jotta kaikkein piheimmätkin saadaan kiinnostumaan, niin luvassa on kevyttä ruokaa ja raskasta juomaa! Ja ihan vain raskaan juoman varalta mainittakoon, että junat ja bussit pysähtyvät aivan studiomme viereen eli ei tarvitse tulla autolla.

Tässä työpajassa sana on vapaa. Toivomme keskustelua ja kysymyksiä ja viisastelua ja vaikka mitä. Ja otamme ideoita vastaan ensi syksynä julkaistavan urheilukuvauskirjan osalta. Nyt on todellakin mahdollisuus vaikuttaa moneen asiaan.

Ja tietenkin esittelemme uuden toimitilamme ja samalla on helppo kysyä meidän tavoistamme toimia. Tämän illan ajan salaisuuksia ei ole… Ainakaan kovin montaa…

Jos homma kiinnostaa, niin ei muuta kuin viestiä tulemaan. Kymmenen “oppilasta” mahtuu mukaan ja hauskaa tulee olemaan, joten ei muuta kuin Faceen ja like-nappia klikuttamaan!

Ja samalla kun siellä naamakirjassa olette, niin pistäkää yksi klikkaus myös vaimon Faceen!

Minnesotan mokasta on hetki vierähtänyt ja elämä rullaa taas mallikkaasti. Keikkoja on tehty jopa edellistä vuotta enemmän ja samalla rakennettu uusi studio. Vauhtia on piisannut ja tuntuukin, että meidän porukat on ihan liekeissä.

Alkuvuoteen on saatu paljon uusia juttuja. Hesariin on tehty jonkun verran peruskiekkoa, mutta uusia asiakkaita on saatu joukkoon. Neuvotteluita on ollut paljon ja joissain tapauksissa on päästy ihan keikkailun tasolle.

Yksi huippujutuista oli Gironassa piipahtaminen. Teimme vaimoni Heidin kanssa Aamulehteen Seistolan Masasta juttua, pienen pätkän telkkariin ja artikkelit Bikeen ja Vauhdin Maailmaan. Pari päivää hupeni aivan mahtavien hommien parissa.

Upea juttu oli myös se, että pääsin pitkästä aikaa kuvaamaan Red Bullille. Meikäläinenhän pantiin sivuun ja paremmat kaverit valjastettiin esiin, mutta Serenan alamäkiluistelussa olin taas kehissä. Hauskaa oli ja täytyy sanoa, että minut syrjäyttänyt kaveri on todella hyvä. Jälki on niin priimaa, etten enää ihmettele, että Koivunen pantiin sivuun.

Studioprojekti on vienyt aikaa ihan riittävästi. Kaikkien töiden ohella olemme pykänneet studion ja toimiston lähes valmiiksi, eikä viimeistelyissä mene enää kauaa. Rakas vaimoni on pistänyt paljon peliin unohtamatta isäukkoani, joka on käytännössä vastannut kaikesta rakenteellisesta muutostyöstä ja saneerauksesta.

Heidi on aloittanut jo kuvauksetkin siellä ja tuloksia voi käydä katsomassa Facebookissa. Ja samalla voi klikata like-nappia!

Studio ei ole mikään 500-neliöinen superpaikka, mutta riittää meille alkuun. Se on samalla työhuoneemme ja neuvottelutilamme. Tarkoituksena on kasvattaa toimintaa pikkuhiljaa ja sillä tavalla varmistaa omaa tilannetta tulevaisuuden pudotuspeleissä. Olemme saaneetkin jo muutaman varsin merkittävän jutun työn alle, joten hyvältä näyttää!

Studion valmistumisen myötä saadaan ohjelmaan taas muutama työpaja ja pari uuttakin juttua. Meininki on varsin hyvä, joten pysykää kuulolla. Pääosin asiat tulee julki tuolla Facebook-sivullani, mutta yritän tulevaisuudessa piristää tätä blogianikin. Nyt on ollut vaan niin törkysen pitkiä päiviä, etten ole todellakaan ehtinyt.

Pyritään jatkossa taas parempaan, joten ei muuta kuin loistavia kuvaushetkiä kaikille!

Olisi hauska uskoa tuohon Nietzschen sitaattiin, joka tuli mieleeni Amerikan reissuni aikana. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta mokasin ja pelkästään se söi miestä. Toimittajan kannustavat sanat aamiaisella löivät tämän kuvaajan rentun täydelliseen kanveesiin.


Reissumme suuntautui Saint Pauliin, Minnesotaan. Paikka oli minulle entuudestaan tuttu, sillä olen käynyt siellä kuvaamassa sekä NHL-kiekkoa että alamäkiluistelua. Nyt kyseessä oli Mikael Granlundin ensimmäinen ottelu Wildin paidassa ja hypetys asian ympärillä oli valtavaa. Ymmärsin sen viimeistään istuessani palohälytyksen keskeyttämässä palaverissa Sanomatalossa.

Lähdin toteuttamaan visuihmisten suunnitelmaa ennakkoluulottomasti. Valmistauduin kaikin osaamani keinoin, sillä minun työssäni ennakointi on yli puolet suoritusta. Selvitin mistä joukkue tulee sisään ja missä järjestyksessä. Kävin tutustumassa halliin ja päätin mistä kuvaan mitäkin. Lähes kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Siis lähes. Johtuen siitä tosiasiasta, että tulisin kuvaamaan kaikki kolme kotipeliä, päätti kuvapäällikkö pistää minut ensimmäisessä matsissa hiukan sivumpaan. Yritin selittää, että ensimmäinen matsi on vain kerran, mutta ymmärrettävästi päätös oli jo tehty.

En päässyt haluamaani paikkaan ja homma oli siinä. Joku toinen otti paremman kuvan, josta lehti teki urheilun kannen. Olisi toki voinut ottaa, vaikka olisin päässyt haluamaani paikkaan, mutta nyt en saanut edes yrittää.

Olen jo edellisistä pettymyksistä oppineena jättänyt reissun aikana lehdet lukematta, mutta nyt asiasta soitettiin minulle. Kerrottiin, että kuvani eivät ole riittävän hyviä ja siksi kansi tehdään toisen kuvaajan kuvilla. Siinä aamukahvin ohessa toimittaja sivalsi lisää selventämällä kuinka paljon arvokkaampaa työtä ja ponnisteluja vaativampaa jutun tekeminen on, jonka takia kirjoitushommissa ei noin pääse käymään. Se iski itse tapahtunutta voimakkaammin.

Kyllähän tuon nimittäin ymmärtää. Lehteä tehdään parhailla mahdollisilla työkaluilla ja silloin sivulle laitetaan paras mahdollinen kuva. Olen työskennellyt useissa lehdissä ja joissa toisissa kunnioitetaan oman kuvaajan kuvaa enemmän ja ajatellaan, ettei lukija tiedä paremmasta kuvasta, jos sitä ei heille näytetä. Tässä tapauksessa kuvatoimittaja halusi tehdä parhaan mahdollisen lehden ja se siitä. Ja se on minulle ok, onhan sen oltava.

Ja mitä tulee toimittajan ja kuvaajan työn vertaamiseen, niin tottahan se on, että toimittaja on se arvostetumpi. Siksi kai lehden pomo on päätoimittaja ja jokaisessa yhteydessä toimittaja mainitaan ensin. Totta kai se tuntuu tuollaisen asian yhteydessä pahalta, mutta niinhän se menee. Toimittaja koostaa sen kokonaisuuden ja päättää mikä näkökulma asiaan otetaan ja kuvaajan olisi syytä saada sen mukainen kuva. Jos sellaista ei ole, niin otetaan joltain jolla on.

Juuri tämän takia en lue lehtiä reissujen aikana. Analysoin lehdet reissun jälkeen, jolloin on helpompi suhtautua asiaan ilman suurta tunteenpaloa. Eihän tämä nimittäin uusi asia ole. Kyllä tähän on totuttu. Olympialaisissa kuulin parikin kertaa kannustavia lauseita: voithan mennä kokeilemaan, josko saat jotain lehteen kelpaavaa tai turha sinne sinun on mennä, siellä on kaikki parhaat kuvatoimistot.

Mutta yrittää pitää. Sain reissulta monta onnistumista, kuten Granlundin ensimmäisen maalin. Mutta voin sanoa, että kyllä tuommoisten tapausten jälkeen tilanne on henkisesti hankala. Siinä tuli useampi maili kiroilun säestämänä juostua kuntosalin matolla, mutta onneksi aina kuvaustilanteisiin sai itsensä kasattua.

Reissu oli tuota yhtä tilannetta lukuun ottamatta mahtava. Kuvasimme kolme peliä lehteen ja teimme Neloselle TV-pätkän. Minun piti tehdä sellainen pallopanoraamakin, mutta NHL:n uudistuneiden sääntöjen takia se jäi tekemättä. Taphtumia oli paljon ja oppia tuuli paljon. Opiksi pitää ottaa myös tuosta epäonnistumisesta. Telkkuhommista innostuneena teimme Heikki Miettisen kanssa vielä yhden nettivideonkin…

Koko homma lähtee hyvistä laukuista. Minä luotan Lowepron selkäreppu Pro Trekker AW400:seen, jonne isken yhden Nikon D4:n, jossa kiinni 300mm f2.8 lasi. Lisäksi reppuun tulee 24-70mm f2.8, SB910 salama sekä kortinlukija ja muistikortit. Periatteessa käsimatkatavaroissa on sellainen setti, että pystyn hoitamaan kuvaukset. Tietokone menee ruumaan, mutta käsimatkatavaroissa on iPad, jolla voin tarvittaessa lähettää kuvia.

Yhteen isoon Pro roller X300:seen lykkään loput kamat. Sinne menee toinen D4, 16mm f2.8, 85mm f1.4, 70-200mm f2.8 ja 600mm f4. Lisäksi otan yhden lisäsalaman, monopodin, tripodin, panoramapään, sateenvarjon, softboxin, pikkujalustan, neljä Pocket Wizardia piuhoineen ja tietenkin kasa muita johtoja ja latureita. Videota varten lähtee Zoomin nauhuri ja haastismikki.

Tällainen keikka on kalustollisesti varsin helppo. Kuvaan peruskiekkomatsit ilman remoteja ja sitten henkilökuvia. Tiedän entuudestaan, että Minnesotan kotihallissa tarvitsee erittäin pitkän putken ylhäältä kuvattaessa ja sitten taas pleksin reiästä homma etenee 70-200 kakkulalla. Treenejä kuvatessa saamme olla aika lähellä vierasaitiossa, jolloin 300mm lasi on aivan huippuvehje. Ja sitten taas henkilökuvaa teen 24-70 tai 85 lasilla. 16mm fisu on äärijuttuihin ja panoraamaan.

Pocket Wizardeista valitsin muutaman tt5:sen, sillä niiden kanssa on kiva operoida pikkusalamoita. Toimii paremmin kuin infrapuna, jos pääsee ulos kuvailemaan.

Tässä lyhyesti kalustosta, nyt pitää vielä printata liput ja laput ja tehdä viimeinen tarkistus. Aamulla lähtee kone Lontooseen ja sieltä sitten Amerikan raitille. Kamat on pakattu turvallisesti ja maahan pääseminen toimii hienosti, kun on viisumit kunnossa, joten kaiken pitäisi pelittää. Jotain tietenkin unohtuu, mutta se on normisettiä se!

Tänne blogiin ei nyt kommenttia saa, mutta jos jotain kysyttävää, niin meiliä voi laittaa tai sitten huudelle FB seinälläni!

Pahoitteluni tästä!

Vuosi 2013 alkoi erittäin hyvissä merkeissä, ehkä paremmin kuin edelliset vuodet pitkään aikaan. Viime vuoden vastoinkäymiset ovat jääneet taakse ja niiden opetukset alkavat pikkuhiljaa kääntyä konkretiaksi.

On nimittäin niin, että nyt elämä alkaa tuntua siltä kuin se oli joskus kauan sitten. Paljon harrastuksia, yhdessä oloa läheisten kanssa ja mukavia työjuttuja. Olen ollut aina mielettömän onnekas, sillä olen saanut tehdä töitä, jotka ovat olleet juuri minua varten. Motocross-mekaanikon hommat aikanaan olivat siistein juttu ikinä. Nyt olen toiminut urheilukuvaajana jo jonkun aikaa ja se on ollut erittäin mielekästä.

Hauskaa pitää olla, se on aivan varma. Viime kevään jälkeen tiedän, että henki on hiuskarvan varassa. Olemme perheen kanssa aloittaneet rohkeasti harrastaa juttuja, jotka ovat oikeasti todella huippuhommia. Laskettelu, luistelu, hiihtäminen ja kaikenlainen häröily. Työasiat ovat ajatuksellisesti jääneet vähemmälle, mutta vakavuus ei ole unohtunut niihin suhtautumisesta. Täysillä tehdään, kun on sen aika, mutta se aika ei ole koko ajan. Maailmassa on niin paljon parempia juttuja kuin arkinen puurtaminen. Joka tietenkin tietyiltä osin kuuluu elämään, mutta mitä vähemmän sen parempi.

Olen etuoikeutettu, sillä saan tehdä töitä kotona, eikä minut tarvitse mennä joka päivä töihin. En varmasti edes enää pystyisi. Siksi en hakenut Hesariin töihin, tosin en varmasti olisi päässytkään, sen verran kovia tyyppejä on sieltä rannalle jäänyt.

Ammatillisesti alkuvuosi on ollut tasainen. Jääkiekkoa on kuvattu reippaasti, mutta osaltaan olemme menneet aivan suunnitelman mukaisesti. Uusia asiakkaitakin on tullut ja erittäin hienoja keikkoja on tehty. Viimeisin mieltä ylentävä juttu oli tuo hiihdon Suomen Cup. Tykkään todella paljon hiihdon kuvaamisesta ja nyt pääsin taas ladulle kameroiden kanssa. Hakunilan lenkki oli varsin haastava kuvattava, sillä metsän siimeksessä ei paljon valoa ollut, mutta nastaa oli. Yhtä lailla nastaa oli puuhastelle Valtteri Bottaksen kanssa Hotelli Kämpissä tehdyissä kuvauksissa.

Lähitulevaisuuteen kuuluu pari reissua ja vähän muuta värkkäämistä. Minulta pyydettiin kirjaakin, jonka sitten lupauduin tekemään ja nyt on nimet kustannussopimuksessa. Sekin aivan huippujuttu, mutta palataan siihen tuonnempana.

Olen ottanut ohjelmaani myös omat projektit ja sekin on aivan mahtava homma. Rakastan kuvaamista ja nyt olemme todellakin päässeet homman alkujuurille. Silloin teimme hauskoja kuvauksia tuon tuosta, eikä kaiken tarvinnut olla työtä. Omien projektien ohessa oppii paljon lisää kuvaamisesta ja hauskaa piisaa. On todellakin aika lopettaa melankolinen pimeässä taapertaminen…

Mutta nyt on aika laittaa tälle päivitykselle piste ja lähteä ladulle. Tavoitteena oli hiihtää tänä talvena pari sataa kilsaa, mutta jo nyt on yli sata mittarissa eli taitaa täyttyä tavoitteet aika helposti!

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, keväinen sairauskohtaus oli yksi viime vuoden positiivisimmista asioista. Henki meinasi mennä ja pari kuukautta tapahtuman jälkeen olivat varsin vaikeita, mutta lopulta hyvää muutosta alkoi tapahtua. Aluksi vedin keittoa aivan mahdottomasti, mutta syksyllä tajuntaani alkoi syöpyä ajatus lopullisesta muutoksesta. Toki tajunnan laajentajaa meni vieläkin reilusti, mutta harrastukset ja lasten kanssa vietetty aika alkoi lisääntyä huomattavasti. Lopulta yhden nollausreissun jälkeen päätin tehdä Tapio Rautavaaran ohjeiden mukaisesti ja laittaa sen kuuluisan korkin hetkeksi kiinni kokonaan ja siitä alkoikin kokonaan uusi luku.

Tämä kaikki tulee vaikuttamaan uuteen vuoteen. Pyrin laajentamaan ja vahvistamaan asiakaspohjaani, vähentämään reissaamista ja työn kokonaismäärää. Pyrin harrastamaan ja viettämään aikaa enemmän kotona. Teho-osastolla maatessa ymmärsin sen yhden asian; kaikki voi loppua todella nopeasti ja haluaisin hautakiveeni jonkun muun tekstin kuin, hyvä ja ahkera työntekijä.

Tämä vaikuttaa myös sosiaaliseen mediaan ja blogiin. En ole paljon tänne kynäillyt, mutta Facebookissa olen ollut aktiivinen. Pyrin löytämään balanssin myös näihin. Töiden lisäksi aikaa ei ole kovin paljon ja haluan kuluttaa sen harrastuksiini ja perheen kanssa touhuamiseen. Se on blogista pois.

Tulen varmasti kirjoittamaan jotain ja jatkamaan samalla linjalla, jonka olen jo aikoja sitten valinnut. En aio vieläkään kirjoittaa kameroista tai muista välineistä. Kameratestejä tekee jo niin moni, eikä tarkoituksenani ole vain kerätä hittejä kertomalla, että pääsin kokeilemaan D4:sta. Yritän jatkossakin auttaa harrastajia ja alalle pyrkiviä, jos vain jotenkin voin.

Tähän liittyy myös se, että tulen kouluttamaan tänä vuonna enemmän kuin ennen. Minua on jo nyt kysytty useampaan kouluun ja juttuun mukaan ja olen osaan lupautunut. Aikomuksenani on myös järjestää muutama isompi työpaja sekä pari pienempää keskustelutilaisuutta.

Ammatillisesti tämän vuoden isoimmista asioista tulee olemaan uusi studiomme. Aloitamme toimintamme helmikuun alussa ja jo nyt tilauksia on saatu sisään. Tämä on yksi projekteistamme, jolla tähtäämme yrityksemme jatkuvuuteen, kun kuvajournalismi saavuttaa tiensä pään. En ole pitkään aikaa ollut pelkästään lehtikuvaaja, mutta iso osa leivästä on tullut sieltä. Nyt on aika muuttaa asioita lisää. Tämän takia olemme opiskelleet hyvissä opeissa koko syksyn ja jatkamme sitä kevään mittaan. Uskon tähän asiaan aivan kympillä ja täytyy sanoa, että intoa riittää.

Panostus on toki taloudellisesti suuri ja riskejä reilusti, mutta usko on vahva. Urheilukuvaus tulee säilymään mukana matkassa niin kauan kuin sitä riittää, mutta samalla opiskellaan uutta. Se pitää hereillä!

Eipä tässä muuta. Hyvää ja erittäin luovaa uutta vuotta kaikille teille kolmelle tahi neljälle blogini lukijalle!!!

Facebookissa olen yrittänyt pitää meteliä yllä ja siellä kehkeytyneen keskustelun johdosta tämäkin blogi syntyi. Tai ei tätä oikein blogiksi voi sanoa, sillä kyseessä on Suomi-Tsekki kiekkopelin kuvagalleria, jota pyydettiin. Eli kuvaa klikkaamalla pääsee pienimuotoiseen galleriaan.

Sanoin haastattelussa Yle Puheen toimittajalle, että kiekkomatsiin valmistautuminen alkaa yleensä iltapäivällä kolmen aikaan. Eiliseen HIFK-Jokerit derbyyn ajatukset siirtyivät jo aamukahvilla.

Kyseessä oli kauden kolmas paikallispeli, mutta erikoisen siitä teki se, että kokoonpanossa olivat kaikki rangaistut pelaajat, joista nyt viimeisimpänä paluun teki Ville Peltosta pahoinpidellyt Semir Ben-Amor. Oli siis odotettavissa, että rakkautta olisi ilmassa, vaikka monet aavistelivatkin, että mitään ylilyöntiä ei tapahdukaan. Ja oikeassa olivat.

Päivä alkoi kokoonpanojen odottamisella ja viimein puhelin piippasi viestin merkiksi; Semir on mukana. Siitä alkoi illan suunnittelu. Soitin parille ”asiantuntijalle” ja viesti oli selvä. Tuskin tapahtuu mitään, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yleisö tulee reagoimaan varmasti.

Tämä vahvisti ajatuksen, että tulen kuvaamaan ylhäältä, katsomon aukoista. Yleensä kuvaan pleksin takaa, koska otokset ovat pääosin parempia sieltä, mutta nyt piti pelata osin varman päälle. Semiriä piti seurata parhaalla mahdollisella tavalla.

Iltapäivä kului uuden maaliboksin kasaamisessa ja kattokameran valmisteluissa. Päätin asentaa molempiin päihin kamerat, ihan vaan varmistaakseni, että HS saa myös hyvälaatuista pelikuvaa, vaikka itse keskityinkin lähinnä Semiriin ja yleisöön. Onneksi vaimon veli ja vaimon siskon mies suostuivat jeesaamaan projektissa, mikä helpotti hommaa kummasti.

Puoli neljän aikaan olimme hallilla ja aloitimme homman viimeistelemällä remotekamerat. Tämän jälkeen oli hetki aikaa suunnitella iltaa, sillä jäällä oli vielä taitoluisteluryhmä, joten katolle ei voinut mennä ennen kuin jää olisi tyhjä. Päätin kuvata aukoista, jotka ovat vaihtoaitiota vastapäätä. Yleensä olemme toisella puolella. Tämä johtuu lähinnä siitä, että matka lehdistöhuoneeseen on lyhyempi. Nyt halusin nähdä vaihtoaition ja HIFK:n fanit.

Kun kattokamera ja maalikamera oli asennettu, teimme toimittajan kanssa pienen gallupin ennen peliä. Kysyimme pari kommenttia ja kuvasimme neljä fania, jonka jälkeen asetuin asemiin. Jokerit-pelaajat valuivat jäälle, mutta yleisö ei reagoinut. Ei ollenkaan. Halli oli täynnä kuvaajia, jotka odottivat samaa asiaa, eikä mitään tapahtunut. Mikä suuri pettymys.

Ensimmäisen erän ajan kiertelin hallia ja etsin erilaisia kulmia faneihin, mutta he olivat jopa vaitonaisempia kuin yleensä. Sitten kuvasin peliä, joka oli sinänsä oikein kuvauksellinen. Semir ei satuttanut ketään, eikä häntä satutettu. Jokerit voitti ja meidän mies Pulkkinen teki upean maalin!

Case closed!