Vuosi 2011 alkaa vedellä viimeisiä ja täytyy sanoa, että huikea vuosi se olikin. Omalta osaltani se alkoi mäkiviikolla ja sen jälkeen olikin yhtä ja toista. Ensi vuosi tulee olemaan omalla tavallaan vielä huikeampi, sillä luvassa on lätkän MM:t, yleisurheilun EM:t ja vielä olympialaiset. Tekemistä riittää, mutta täytyy sanoa, että maailman taloudellinen tilanne heittää synkän varjon päällemme. 2012 tulee olemaan vaikeampi kuin kulunut vuosi.

Normaalisti joulun aikaan olemme käyneet joululounailla ja kahveilla hyvissä tunnelmissa. Tänä vuonna näin ei käynyt. Lähes poikkeuksetta poistuin tilaisuuksista alla päin. Vedin takin liepeitä ylös ja mietin, että mites tämä nyt perheelle selitetään. Seilittelyn aihe on se, että lehtitalot joutuvat leikkaamaan ja leikkauksen kohteena ovat monesti freelancerit. Kuten jo aiemmin kirjoitin, se on aivan oikeudenmukaista, mutta se vaatii meiltä freekuilta omanlaisia toimia.

Itse olen nyt siinä tilanteessa, että valintoja on tehtävä ja nopeasti. Liikeidea täytyy tarkastaa ja sen jälkeen muodostaa toimintasuunnitelma. Kuvaaminen printtimediaan on se mistä eniten sytyn, mutta se alkaa olla hyvin riskialtista hommaa. Ei, se ei johdu ammattiharrastajista tai nuorista vastavalmistuneista. Se johtuu kokonaisuudesta. Vanhat konkarit polkevat hintoja siinä missä muutkin, sillä eloonjäämistaistelu on noussut uudelle, vielä entistäkin korkeammalle tasolle. Kenties korkeimmalle.

Viime vuonna minulta kysyttiin ensimmäisen kerran, että voisinko lähteä reissuun halvemmalla hinnalla. Se tarkoittaa sitä, että päivätaksani oli ulkomailla jopa edullisempi kuin kotimaassa. Kieltäydyin ja sinne lähetettiin joku muu. Loppuvuodesta tällaista tarjottiin uudelleen ja huomasin jopa miettiväni asiaa. Sitten heräsin ja totesin, että nyt on todellakin tehtävä jotain.

Olen henkeen ja vereen yrittäjä. Olen aina nauttinut yrittämisestä, mutta tässä taloustilanteessa saatan joutua kääntämään takkia. Freelancerin elämä on todellakin sitä, että olet juuri niin hyvä kuin viimeinen keikkasi ja se on aivan mahtavaa. Mutta siinä vaiheessa, kun mikään yrittäminen ja onnistuminen ei tuo lisää töitä, alkaa homma menettää makunsa.

– No, ei nuo kuvat nyt niin paljon parempia ole kuin sen 100 euroa halvemman kaverin, sanoi minulle yksi.

– Miksi maksaisin sinulle 400, kun tuo toinen maksaa 150. Eivät sinun kuvasi niin hyviä ole, sanoi toinen.

– Kyllä me laitamme sinne vakkarin, se tulee paljon halvemmaksi, kiteytti kolmas.

Niinpä. Minkäs teet?

Tähän asti minulla on hommat lisääntyneet vuosi vuodelta, mutta nyt alkaa jännittää. 15 viimeisintä palaveria ovat olleet suorastaan murheellisia. Parissa on tullut pari mukavaa ehdotusta, mutta ne ovat sellaisia koko toimenkuvani uusiksi laittavia. Saattaisin meinaan päästä Lappeenrantaan trukkikuskiksi tai sitten Kokkolaan Siwan kassalle. Tosin koulutuksen puute voi kaataa koko homman…

Lehdet elävät omaa taisteluaan. He yrittävät pysyä hengissä, aivan kuten me kuvaajatkin, muttemme taistele samaa taistelua. Sodimme kumpainenkin osapuoli omaa sotaa ja siinä sivussa olemme vielä keskenämme nyrkit pystyssä. Päällikkö riemuitsee, kun säästi tässä kuussa kymppitonnin ja freelancer miettii mihin hävisi satanen.

Kuten aiemmissa blogeissani olen kirjoittanut, että turha murehtia etukäteen ja pitää nauttia olemassa olevasta tekemisestä, niin nyt on minun kohdallani aika murehtia ja tehdä niitä ratkaisevia käännöksiä!