Herätyskello rääkyy maailman ärsyttävintä ääntä, mutta muuten kaikki on kuten pitääkin. On sunnuntai ja edessä NHL-joukkue Minnesota Wildin treenit. Selkää on kolottanut jo pari päivää ja venyttelen ohjeiden mukaisesti. Se tuntuu paremmalta, melkeinpä hyvältä ja muistan mainita asiasta kotosalla.

Neljä tuntia myöhemmin Hartwall-areenan vartija työntää nokkakärryjä, jossa kameravehkeeni tekevät matkaa autolle. Itse etenen hitaasti mutta varmasti Gitzon monopodiin nojaten. Autoon päästyäni huudan vielä kiitokset vartijalle ja päätän soittaa kotiin.

Edelliset pari tuntia olivat olleet elämää maan päällisessä helvetissä. Selkään sattui koko treenien ajan niin paljon, että teki mieli huutaa. Pienen pieni väärä liike aiheutti sellaisen sähkötyksen, että tukka nousi pystyyn ja hiki lensi kuin paloletkusta.

Kuvia editoidessa selkä jämähti, enkä yksinkertaisesti voinut liikkua. Oli varmasti koominen näky, kun läski könysi pressin lattialla polvillaan naama kouristuksen omaisessa virneessä. Kohteliaasti vartija kysyi olenko hukannut jotain. No, asia selvisi ja hän saattoi minut kohteliaasti autolle.

Istun autossa ja etsin puhelinta ja päädyn siihen tulokseen, että se on takataskussa. Viisasta. Areenan hemmot yrittävät huonolla menestyksellä pidätellä nauruaan, kun 120 kiloa valokuvaajaa huutaa auton etupenkillä kurkkusuorana perkelettä ja työntää kättään takamukseen…

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt maataan sohvalla ja odotetaan sapuskaa kiinalaisesta. Oli meinaan iskän vuoro tehdä ruokaa.