Taas on yksi huikea viikko takana ja monta hyvää keskustelua sen myötä. Olen jumittanut nuorempien fotareiden kanssa keikoilla ja puhunut taas satoja minuutteja puhelimessa. Pureskellessani näitä juttuja jäin todella miettimään omaa olemassaoloani alalla. Tuntien pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, etten ole oikeastaan mitään. Olen Mr. Nobody.

On nimittäin niin, että hyvyyttämme voi helposti mitata muutamalla asialla. Yksi on se, että olet vakituinen valokuvaaja jossakin lehdessä. Sillä ei sinänsä ole suurta merkitystä missä lehdessä työkentelet, sillä joka tapauksessa joku on sinut kyseiseen tehtävään palkannut. Olet osoittanut erinomaisuutesi ja joku tai jotkut ovat johonkin osa-alueeseesi ihastunut. Kuvaihminen arvostaa tiettyjä julkaisuja enemmän kuin toisia, mutta loppujen lopuksi ylipäätään vakkariksi pääseminen on saavutus. Se on merkki onnistumisesta.

Voin rehellisesti sanoa, ettei viimeisen vuoden aikana kukaan ole halunnut minua palkata. Itse asiassa kukaan ei ole soittanut ja pyytänyt freelancer-hommiin sen enempää. Itse olen palveluitani tarjonnut ja sitä kautta saanut toimeksiantoja. Kun taas muistelen aikaani Iltalehden kuvapäällikkönä, niin soitin useammallekin kuvaajalle, koska halusin hyviä kuvaajia riveihin. Olin jopa valmis hiukan maksamaan enemmän, jotta sain Juha Metson, Janne Aaltosen ja Kari Kuukan kuvaaman IL:lle. Yritin muutamaa muutakin, jotka eivät suostuneet muista hommista lähtemään. Jos olet riittävän hyvä kuvaaja, niin sinulle soitetaan.

Jos mietin nykytilannettani, niin joo, viimeinen vuosi on ollut huikea. 2010 tammikuussa kuvasin Kimi Räikkösen mainoskuvat Citroenille ja Red Bullille. Sitten olympialaiset, Moto GP, Yleisurheilun EM, Kuukausiliite, Salibandyn MM ja loppuun mäkiviikko. Huipulla en kuitenkaan ole. On erittäin helppo sortua ajattelemaan, että nyt menee todella hyvin. Blogissa voi simppelillä tavalla kehua itseään ja antaa kaikkien kolmen lukijan nostaa sinut narsismin aallon harjalle. Voin hölöttää videolle hymyssä suin samalla miettien, että Vesku sä olet tähti. Pieni vilkaisu peiliin riittää puhkaisemaan kuplan.

Toinen hyvyvyyden mittari on kilpailut. Itse en ole pärjännyt kertaakaan, mutta toiset pärvääjät aina. Miksiköhän? Huonot tuomarit sanoo joku. Ei niissä oikeilla kuvilla pärjää, heittää toinen. Minusta tuntuu, että asia on samalla tavalla kuin rahan kanssa. Köyhät ovat keksineet, etteivät dollarit tuo onnea.

Kolmas erinomainen mittari on julkaistujen kuvien määrä. Kuvaajat seuraavat lehtiä uskomattoman tarkasti ja heti, jos joku tippuu kelkasta, alkaa tavattoman kova kysely. Keikalla supatetaan heti, että hei oletko nähnyt Koivusen kuvia missään? Jaa-a, taitaa olla loppu lähellä.

Menestyjä on helppo tunnistaa. Mietitään vaikkapa Juha Metsoa. Kaveri on tehnyt varmaan 30 vuotta Hesarille ja muille isoille lehdille töitä ja hänen kuviaan julkaistaan edelleen melkein päivittäin. Se on selvä merkki siitä, että hommia on ja miestä arvostetaan. Siihen päälle kaikki kirjat, näyttelyt ja luikuisat palkkinnot, niin että huh huh. Siinä ei paljon Kuukausiliitteessä kysellä, että kuka v***tu on Juha Metso. Hänet tunnetaan.

Sorruin tuossa itsekin ajattelemaan, että joo, hyvinhän tässä menee. Kuvaan Hesarille, Iltalehdelle, Red Bullille ja monille muille. Keikkoja on säännöllisesti ja tiesin tulevasta Kuukausiliitten hommastakin. Satuin kuitenkin tapaamaan valokuvaajan, Tatu Blomqvistin, jota olen seurannut blogissa ja Facebookissa. Esittelimme toisemme ja hän sanoikin, että joo, sä kuvailet silloin tällöin jotain fudista Hesariin. Jep. Jep.

En ole mitenkään katkera, mutta tykkään tuijottaa peiliin ja yritän olla realisti. Totuus on, että vaikka takana on huikea vuosi, on Iltalehti kutistanut käyttöni lähes olemattomiin ja Aamulehti lopettanut kokonaan. Jos olisin tarpeeksi hyvä näin ei kävisi. Otetaan esimerkiksi Kari Kuukka. Hän on erittäin hintatietoinen, eikä todellakaan tingi, mutta Iltalehti palkkaa hänet kerta toisensa jälkeen isoihin kisoihin. Miksi? He saisivat sinne jonkun toisen huomattavasti halvemmalla, mutta he luottavat miehen kiven kovaan ammattitaitoon. Ei voi muuta sanoa kuin, että olen kateellinen tuollaisille staroille.

Mutta ei niin huonoa, jos ei jotain hyvääkin. Nyt täytyykin tsempata. Näiden asioiden valossa on todella helppo löytää motivaatio niihin ylimääräisiin tunteihin, joita paremmaksi tuleminen vaatii. Täytyy vain yrittää ja puskea rajusti eteenpäin. Minulla on unelmatyö ja seuraavan vuoden aikana on pakko yrittää tehdä asiat vielä paremmin, jotta ensi vuonna tähän aikaan voisin sanoa, että hei, viime vuonna yksi lehti kysyi minua töihin tai vaikkapa isoihin kisoihin. Se on hyvin epätodennäköistä, mutta mitään ei tapahdu, jos ei yritä. Toisena tavoitteena voisi olla, että saisin edes yhden kuvan Vuoden Lehtikuvanäyttelyyn ennen kuin täytän 40. Siihen on neljä ja puoli vuotta aikaa.

Älkööt siis käsittäkö väärin. Tämä on tällainen realismilla maustettu taifuuni, mikä pyyhkii aika ajoin työhuoneeni läpi. Olen superinnoissani uusista kuvioista ja suunnitelmista mitä tänä vuonna tulemme tekemään. Täyty vain muistaa katsella peiliin välillä.