
Vuosi 2012 on takana, eikä sieltä jäänyt kauheasti hyviä asioita mieleen. Osaan niistä olisin voinut itse vaikuttaa, mutta paljolti tapahtui sellaista, johon ei minunkaan mahtini yllä. Yksi niistä on keväinen sairauskohtaus, joka vaikutti koko loppuvuoteen. Ehkä koko loppuelämääni.
Continue reading
Tag Archives: journalismi
Kun hyvä kuva ei riitä
Keskinkertainen valokuvaaja hyvällä bisnes-osaamisella voittaa hyvän valokuvaajan, jonka bisnes-taidot ovat hanurista. Tällainen lause pamahti eteeni ja valitettavasti se taitaa olla totta. Vai onko sittenkään?
Continue reading
Apinan raivolla!
Sain eilen palautetta, jonka sisältö oli suurin piirtein sellainen, että Vesku, sä et ole tehnyt mitään hyvää viimeiseen vuoteen. Sä olet ollut vain ja ainoastaan sun mukavuusalueella, etkä ole saanut mitään aikaiseksi. Niin, mitä mitäpä tuohon sitten sanomaan. Kamat myyntiin ja kortistoon! ![]()
Continue reading
Parhaista parhaimmat amerikkalaiset

Blogit ovat täynnä äärimmäisen narsistisia kirjoituksia. Jos tarkastelee suomalaisten kuvaajien blogeja, niin linja on aika selkeä. Kehutaan omaa tekemistä, lobataan omaa tekemistä tai valitetaan asioista, jotka vaikuttavat omaan tekemiseen. Itse harrastan näistä sujuvasti kaikkia. Mitäs sitten, kun olet niin hyvä, että kaikki sen tunnustavat? Voiko silloin lopettaa bloggailun?
Continue reading
Taistellen valokuvaajaksi
– On ihan sama kuinka loistava on valokuvaaja, jos taloudellinen ajattelu ja markkinointi liruttaa, heitti Peter Forsgård Yrittäjä vai idealisti-kirjoitukseni kommenteissa ja otanpa tähän hiukan kiinni, sillä samaan aikaan sain muutamankin hyvin tyypillisen, onko valokuvaajaksi helppo päästä kysymyksen.
Continue reading
Urheilukuvaus – helppoa kuin hengittäminen
On aina hyvä, jos blogipäivityksen jälkeen soi puhelin tai piippailee meili tai käväisee kirjekyyhkynen. Se kertoo siitä, että normaalin kahden lukijani lisäksi joku muu on vieraillut blogissani. Yhteydenottoihin on yleensä pari vaihtoehtoa, joista yleisin on hämmästely. Toki joskus joku soittaa närkästyneenä, mutta yleensä nämä mielensä pahoittajat tyytyvät joko julkiseen kirjoitteluun tai sähköpostiin, sillä puheluihin ei ihan munaskut riitä. Mutta mennäänpä itse aiheeseen eli urheilun kuvaamiseen. Eilisen blogin jälkeen sain muutamia mielenkiintoisia keskustelunavauksia. Lähinnä viittaukseni urheilukuvaamisen helppouteen ihmetytti.
Olen tämän sanonut aiemmin ja sanon sen uudestaan, että joo, mielestäni urheilun kuvaaminen on suhteellisen helppoa ja sopii hiukan yksinkertaisemmille tyypeille. En kuitenkaan väitä, että se olisi vähäpätöistä työtä tai edes helppoa, mutta se ei vaadi niin suurta lahjakkuutta kuin moni muu valokuvaamisen ala. Urheilukuvaus perustuu kalustoon, tekniikkaan, lajituntemukseen ja intohimoon.
Continue reading
Kuvallinen tarina vai tarinallinen kuva?
Luin tuossa taannoin Peter Forsgårdin blogia, jossa hän kertoo valokuvauksen uusista innovaatioista. Juttu oli mielenkiintoinen, mutta eritoten takerruin viimeiseen lauseeseen, jossa hän toteaa, ettei valokuva ole sinänsä tärkein, vaan tarina.
Näinhän asia valokuvaamisessa on. Jokainen kuva, jonka otat perheestäsi tai harrastuksestasi tai lomatkastasi kertoo tarinan. Lapsen ensiaskeleet, paras ravintola New Yorkin matkalta ja riemun huuhdahdus voitetun biljardimatsin jälkeen. Parhaimmillaan kuva kertoo asitoita, joihin ei ole sanoja. Isoisäni ei juuri sotajuttuja halunut kertoa, mutta hänen kuva-arkistonsa on vaikuttava, hyvinkin raaka.
Freelancer-kuvaajana tilanne on toinen. Asiakkaita on paljon ja he ovat toisistaan poikkeavia. Hyvin usein tärkeimmäksi asiaksi nousee asiakkaan näkemys ja sen toteuttaminen. Jos asiakas päättää, että tämä ihminen on vanha, niin sellaisena se kuvattakoon. Jos asiakkaan mielestä kaupunki on likainen, niin silloin se on kuvattava sellaisena. Muuten joku muu kuvaa sen ja korjaa myös pienimuotoisen palkkion.
Continue reading
Mites se nyt menee?
Olen tässä potenut pitkäaikaista krapulaa ja syvää hämmennystä mäkiviikolla kuulemistani asioista. Onneksi satuin kuitenkin lukemaan valokuvaaja Tatu Blomqvistin facebook-päivityksen, joka taas valoi uskoa tulevaan. Hän kirjoitti uskovansa tulevaan, sillä mahdollisuuksia on jopa enemmän kuin ennen. Samalla hän kehotti lopettamaan turhan valittamisen.
Ilahduin kirjoituksesta suunnattomasti. Ehkä eniten siksi, että Tatu kuuluu ryhmään, jotka voivat tituleerata itseään taiteilijaksi. Hän kuvaa oikeita keikkoja, eikä mitään urheilun jämäkomennuksia, jotka tulevaisuudessa menevät kaikki uutistoimistojen hoitoon. Ilahtuisin toki vielä enemmän, jos vanhemmat kuvaajat alkaisivat ajatella samalla tavalla, mutta näin tuskin tapahtuu. Ainakin tämänviikkoisen kaukalonlaitakyselyn mukaan tilanne on edelleen hyvin ahdistava.
Painottaisin näissä uusissa mahdollisuuksissa muutamaa seikkaa, jotka tukevat kokeneempien fotareiden tulevaisuutta. Nämä mahdollisuudet eivät välttämättä tarkoita sitä, että pitää osata koodata nettiä ja tehdä kaikenlaisia trapetsitemppuja digitaalisten vehkeitten kanssa. Ei, ei todellakaan. Se on itse asiassa hyvin pienen mutta äänekkään ryhmän luoma illuusio tulevaisuudesta. On varmasti totta, että näitä bittinikkareita tarvitaan ja heille on oma tilauksensa, mutta he eivät välttämättä pysty tuottamaan sellaista sisältöä mitä tarvitaan. Tajusin asian jenkkimatkallani jutellessani kuvaajien kanssa. Eivät he tee kaikkea itse, vaan käyttävät sovelluksia ja osaajia.
Minulta kysyttiin pari päivää sitten, että voisinko kuvata keikan suoraan kamerasta toimitukseen. Minulta ei kysytty, onko minulla olemassa softaa tai sivupohjaa, vaan pystynkö lähettämään kuvia suoraan kamerasta tiettyyn osoitteeseen, josta kuvat menevät suoraan nettiin. Lehdellä oli jo olemassa tällainen työkalu. Vastasin kieltävästi, koska en ole riittävän hyvä kuvaaja kuvaamaan suoraan nettiin, mutta tässä tapauksessa lahjakas kuvaaja voi ottaa tehtävän vastaan ja olla mukana tekniikan suuressa maihinnousussa tietämättä siitä oikeastaan yhtään mitään.
Ei kuvaajilla ole mitään pelättävää niin kauan kun asennetta riittää. Vaikka lehti haluasi minkälaisen multimediahirviön tahansa, siihen tarvitaan aina hyvää sisältöä. Jos kuvaaja jaksaa painaa ja ideoida, niin töitä on varmasti. Hyvälle sisällölle on aina tarvetta. Täytyy vaan aina muistaa, ettei saa jäädä tuleen makaamaan. Pitää nostaa lippu vielä korkeammalle ja mennä eteenpäin. Ja vuonna 2011 se ei tarkoita uusien tietoteknisien aisoiden opiskelua, vaan yhä parempien kuvien ottamista.
Eikä varmasti tarvi muistuttaa kuinka hieno ammatti meillä on. Kuten jääkiekkovalmentaja sanoi hävityn ottelun jälkeen joukkueelle: päät pystyyn! Miettikää, että te saatte pelata jääkiekkoa ja teille maksetaan siitä. Joo, tänään hävittiin, mutta huomenna on taas uusi ottelu voitettavana.
Tästä juuri on kyse. Pitää vain katsoa asian valoista puolta.
Yksinkertaista pärjäämistä
Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Tämä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-teoksen alkulause ja Johannes Koskela, tuo Pentinkulmalle nälkävuosien aikaan tullut huutolaispoika, ovat nousseet perinteisen suomalaisen miehen symboliksi, työtäpelkäämättömäksi ja puhumattomaksi urokseksi. Tämä kliseinen aihe tarttui mieleeni eilen, kun ajelin alkuyöstä kotiin. Juttelin jäähallilla nuoren kuvaajan kanssa, joka herätti paljon ajatuksia siitä, kuinka tärkeää vapaa-aika on. Tai ehkä paremminkin, kuinka sen käyttää.
Itse haluan ajatella elämäni niin, että ensisijaisesti pyrin mahdollistamaan entiselle tyttöystävälleni, nykyiselle vaimolleni, kotiäitiyden. On mahtavaa, että hän voi elää lapsien kanssa ensimmäiset vuodet ilman painetta töistä ja niiden tuomista kiireistä. Vauhtia ja vaaratilanteita riittää ihan kotonakin. Näin ollen olen mielelläni tuo raskaan työn raataja. Mitä omaan vapaa-aikaan tulee, se onkin mutkikkaampi juttu. Nykymaailma menee niin kovaa eteenpäin, että pelkkä työn tekeminen ei riitä. Tarvitsee opiskella ja miettiä uusia kuvioita. Jos ajatellaan, että perheen elättämiseen tarvitsee tehdä noin kymmenen tuntia päivässä töitä kuutena päivänä viikossa, niin aikaa opiskelulle ei jää kuin ehkä tunti päivässä ja se yksi päivä viikossa. Sitten vielä taloudellisten aisioiden hoito, niin ei taida jäädä aivan tuotakaan.
Maailman seuraamiseeen on kuitenkin löydyttävä aikaa. Itse pyrin lukemaan kaikkien merkittävien bloggaajien jutut, joita on noin 267 987, joka päivä. Sieltä saattaa löytyä, ja yleensä löytyykin, hyviä juttuja omiinkin toimiin. Toki nämä suurimmat älyköt LaForet ja kumppanit seilaavat sellaisilla vesillä, ettei minulla ole niiden hommiin mitään asiaa, mutta kiva niistä on ainakin teoriassa jotain tietää. Että sitten, kun joku sanoo tuolla keikalla, että hei näitkö sen Kuukan kamerahirviön, niin voi todeta innoissaan, että joo! Eihän sitä siinä tarvitse paljastaa, ettei ymmärtänyt sellaisesta tekniikasta ja puheista hölkäsen pöläystä.
Netissä surffaamisen lisäksi tarvitsisi löytää aikaa myös muuhun opiskeluun. Itse pyrin harjoittelemaan uusia valaisujuttuja ja lukemaan valokuvauksesta ylipäätään. Olen kuvaajana varsin raakile, joten esimerkiksi tuon kuvajournalismin sisäistäminen vie aikaa ja kirjoja hyvin paljon. Joo, joku voi sanoa, että eikös tuo kuvajournalismi ja taviskuvaustekniikka ole menneen talven lumia, mutta olen itse edelleen sitä mieltä, ettei mikään kooste, time lapse, pallopanoraama, video tai muu nettihirviö ole mitään ilman hyvää sisältöä. En halua olla tulevaisuudessa ainoastaan kameramies, haluan olla sisällön tuottaja.
Näiden lisäksi on vielä kaikki tämä tekniikka. Vaikka olenkin käyttänyt tekniikka paljon hyväkseni jo jonkin aikaa, niin sitäkin täytyy ylläpitää ja harjoitella. Minulla laajamittainen kaluston käyttäminen antaa paljon mahdollisuuksia luoda monipuolisempaa sisältöä, mutta ilman harjoittelua niidenkään käyttäminen ei onnistu. USA:ssa arvostettu kuvaaja, kirjailija ja opettaja Scott Kelby sanoi, että jos kuvaaja ei ole niin lahjakas kuin joku nero, niin se voi kompensoida mielenköyhyyttään raijaamalla mukanaan tonnin tavaraa. Jep, jep ja miksiköhän juuri minulla on niin paljon kameralaukkuja?
No, mutta siinä on hyvä pointti. Jos et pysty tekemään pokkarilla suurta taidetta, mutta sinulla on riskinottokykyä ja hiukan rahaa, niin panosta laitteisiin. Niillä edes saatat saada hiukan etulyöntiasemaa näihin lahjakkuuksiin nähden.
Eli ei muuta kuin kättä lippaan kaikille kamafriikeille, kyllä me pärjätään!
Ai niin joo. Duunasin tonne Facebook-sivulle piieeeeenen piiieeeeenen kuvakoosteen.
Kova työ palkitaan
Ei
ole olemassa puhdasta lahjakkuutta, on vain kovaa työtä. Jokseenkin tätä mieltä oli Vincent LaForet vastaillessaan videohaastattelijan kysymykseen menestyksestään. En ole aivan samaa mieltä, sillä uskon lahjakkuuksien nousevan kartalle muita useammin, mutta töitä heidänkin pitää tehdä. Kovasti.
Kova työ kuitenkin kannattaa, vaikkei olisi niin lahjakaskaan ja joskus siitä saa palkinnon. Tekemäni time lapse-video sai yllättävän hyvää pöhinää aikaan ja sain paljon hyvää palautetta. Kiitos siitä kaikille. Tuollaisen tekeminen ei ole kuitenkaan mikään ihmeellinen juttu. Laitat kameran jalustalle ja ohjelmoit sen ottamaan kuvia. Teet saman systeemin monelle eri kameralle ja sitten sinulla on 5000 kuvaa, jotka ajetaan videoksi. Helppoa ja yksinkertaista.
Tekniikka ei ole vaikea, mutta tekemistä riittää. Olen käyttänyt erittäin paljon aikaa erilaisiin kokeiluihin ja tuonkin videon tekoon meni reilu vuorokausi. Isoin homma on kuitenkin miettiä se, mistä tuollaisen tekee. Testasin tuota nyrkkeilyssä ja siitä kehittelin ideaa sellaiseksi kuin se nyt tuli ulos. Opin kuitenkin jo tässä vaiheessa miljoona asiaa, joita voisin tehdä paremmin.
Continue reading







LinkedIn
Facebook
Youtube
Twitter